Jakamistaloudessa riittää pureskeltavaa myös juristille
Tekstin on kirjoittanut Jenna Päläs, joka työskentelee tutkijana Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnassa. Hän tekee oikeustieteellistä väitöstutkimusta työnimellä ”Asiakkaansuoja joukkorahoitusvälineissä”. Kuvassa myös Lapin yliopiston pihassa Ukri Merikannon (1950-2010) Sisääntulo-kiviveistos.
Jakamistalouden eri toimintamallit ovat avanneet kuluttajien näkökulmasta ennennäkemättömiä mahdollisuuksia vaikuttaa sekä aktiivisesti osallistua palvelujen ja muiden hyödykkeiden tuottamiseen, mutta samalla ilmiöt haastavat pohtimaan kuluttajan oikeussuojan laatua ja laajuutta uudella tavalla. Helsingin Sanomissa 3.6.2016 julkaistussa vieraskynä-kirjoituksessaan ”Jakamistalouteen pitää löytää oikea ote” Euroopan komission varapuheenjohtaja Jyrki Katainen nostaa esille jakamistalouden toimintakenttää koskevan sääntelyn tarpeen. Katainen myös kuvaa tiivistetysti jakamistalouteen liittyviä jännitteitä ja haasteita: kuinka mahdollistetaan markkinoiden toimivuus sekä innovaatioiden synty, mutta samalla turvataan kuluttajien taloudellinen ja terveydellinen turvallisuus kuitenkin siten, ettei markkinoille pääsemiselle tai elinkeinonharjoittamiselle aseteta ehtoja kuin perustelluista syistä?
Juridiikan näkökulmasta kysymys on jakamistalouden ilmiöiden sovittamisesta vanhaan systeemiin eli oikeudelliseen toimintaympäristöömme. Tässä kirjoituksessa esitellään jakamistaloutta koskevan sääntelyn ja toimialaa ohjaavien yhteisten pelisääntöjen tarvetta sopimusoikeuden näkökulmasta. Sopimusoikeuden puitteissa haasteet liittyvät ennen kaikkea jakamistalouden sopimusdynamiikkaan ja sopimuskokonaisuuteen osallistuvien tahojen oikeudelliseen aseman ja sopimusvelvoitteiden määrittämiseen.
Jakamistalous edellyttää sopimusoikeudellista määrittelyä
Sopimusoikeuden yhtenä kantavana kulmakivenä on yksityisautonomian kunnioittaminen eli julkinen valta ei puutu yksityishenkilöiden välisiin oikeustoimiin, jolloin oikeussubjektit voivat järjestellä keskinäisiä suhteitaan sopimuksin. Tästä johtuen sopimusoikeuden perustavanlaatuisia lähtökohtia ovat sopimusvapaus sekä sopimuskumppanien tahdon ja perusteltujen odotusten suojaaminen sopimussitovuuden muodossa: lähtökohtaisesti jokainen saa päättää kenen kanssa sopimuksen tekee ja minkälaisilla ehdoilla. Sopimusvapaus ja sopimussitovuus eivät kuitenkaan ole ehdottomia, vaan niistä tehdään poikkeuksia mm. heikomman sopimusosapuolen oikeussuojan tarpeen vuoksi. Yhden merkittävän ryhmän säännellyistä sopimuksista muodostavat kuluttajien ja elinkeinonharjoittajien väliset sopimukset. On katsottu, että kuluttajat ovat voimasuhteiltaan elinkeinonharjoittajia heikommassa asemassa. Tätä sopimusepätasapainoa pyritään korjaamaan kuluttajan hyväksi pakottavalla sääntelyllä. Toisin sanoen kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan keskenään sopimat ehdot väistyvät, mikäli ne ovat ristiriidassa pakottavan sääntelyn kanssa. Lainsäädännön soveltumisen kannalta on olennaista, täyttääkö sopimus lain soveltamisalasäännöksissä mainitun tunnusmerkistön ja katsotaanko sopimusosapuolet oikeudelliselta asemaltaan kuluttajaksi ja elinkeinonharjoittajaksi. Edellä mainitusta johtuen myös jakamistalouspalveluiden eri toimijoiden oikeudellista asemaa suhteessa toisiinsa ja oikeussuhteiden sisältöä on jäsennettävä, jotta palveluja käyttävän kuluttajan oikeussuoja voidaan riittävällä tavalla turvata.
Kahdenvälisistä oikeussuhteista kohti monitoimijakontekstia
Jakamiseen osallistuvien tahojen oikeudellisen aseman arvioinnin lisäksi jakamistalous vaikuttaa myös sopimusdynamiikan ja sopimusrakenteiden muodostumiseen. Sopimukset on perinteisesti katsottu olevan pelkästään kahden sopimusosapuolten välisiä eli sopimusten katsotaan perustuvan kaksiasianosaissuhteelle. Tästä johtuen sopimusosapuolten keskinäisiä velvollisuuksia on oikeustieteessä pääsääntöisesti ryhmitelty ja tarkasteltu kahdenvälisinä suhteina (myyjä – ostaja, työntekijä – työnantaja ja vuokralainen – vuokranantaja jne.). Kuitenkin yhteiskunnalliset tarpeet ja vaihdantarakenteiden muutokset ovat luoneet pääsäännöstä poikkeuksia. Jakamistaloudessa resurssien jakaminen tapahtuu tyypillisesti netin välityksellä toimivia palvelualustoja hyödyntäen. Palvelualustan sijoittautuminen mukaan perinteisesti kahden osapuolen väliseksi katsottavaan sopimukseen haastaa perinteiset käsitykset ja jäsentelyt sopimusosapuolten oikeusasemasta ja oikeussuhteesta.
Kuluttajien uudenlainen rooli ja sen mukanaan tuomat haasteet
Lisäksi jakamistalouden toimintamallit muokkaavat vallitsevaa käsitystä kuluttajista aktivoimalla kuluttajat osaksi tuotantoketjua. Kuluttajien uudenlainen rooli sekä palvelualustan sijoittautuminen sopimuskokonaisuuteen on oikeudellisesti arvioituna omiaan hämärtämään kaupallisen ja ei-kaupallisen toiminnan rajoja: pitääkö sopimussuhteeseen soveltaa kuluttajan suojaksi säädettyjä säännöksiä vai onko kysymys kahden keskenään tasavertaisena pidettävän yksityishenkilöiden välisestä sopimuksesta? Edelleen sopimussuhteiden monimutkaistuminen tai niiden muotoutuminen uudenlaisiksi kumppanuusjärjestelyiksi tuo haasteita osapuolten oikeudellisen aseman määrittelemiseen. Yksi merkittävimpiä oikeudellisia haasteita on määrittää palvelualustan ja sitä hyödyntävien asiakkaiden välisiä oikeuksia ja velvollisuuksia. Palvelualusta nähdään milloin itse pääsuhteen osapuolena, jolloin sen vastuuta on samaistettu perinteisten kuluttajasopimustyyppien elinkeinonharjoittajan vastuuseen. Toisten näkemysten mukaan palvelualustan katsotaan olevan vain toimintaa ylläpitävä fasilitaattori, joka ei ole varsinaisen sopimussuhteen osapuoli eikä sille näin ollen kuuluisi perinteisesti elinkeinonharjoittajille kuuluvia velvollisuuksia.
Palvelualustan asema oikeudellisena ongelmana kuluttajille markkinoiduissa vertaislainoissa
Etenkin velka- ja luottosopimusten kohdalla sopimusosapuolten oikeudellisella asemalla on korostunut merkitys sopimusvelvoitteiden ja -vastuiden määräytymisen kannalta. Luotonantajan velvollisuudet vaihtelevat olennaisesti sen mukaan, onko sopimussuhteen osapuolina keskenään tasavertaisina pidettävät osapuolet (yritysten väliset eli ns. B2B -sopimukset ja yksityishenkilöiden väliset eli ns. C2C -sopimukset) vai onko kysymyksessä elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välinen sopimus. Palvelualustan oikeudellisen aseman arviointi on Suomessa noussut keskeiseksi kysymykseksi ns. vertaislainojen kohdalla. Ongelman ydin on siinä, pidetäänkö palvelualustaa eli vertaisluottoja välittävää yritystä kuluttajansuojalain (20.1.1978/38, jäljempänä KSL) 7 luvun tarkoittamana luotonantajana ja sovelletaanko palvelualustan välittämään rahalainaan kuluttajaluottoja koskevia säännöksiä. Kysymys on merkittävä, sillä kuluttajaluottojen kohdalla mm. luottokorkojen ja perintäkulujen määrää on kuluttajan hyväksi rajoitettu: lainsäädännössä on puututtu siihen, kuinka paljon kustannuksia luotosta ja maksamattoman saatavan perinnästä voi aiheutua kuluttajalle. Vertaislainoja tai -luottoja ei ole vielä suomalaisessa oikeustieteessä vakiintuneesti määritelty. Palvelualustan näkökulmasta tarkoitan vertaisluottotoiminnalla palvelua, jossa vertaisluotonvälittämistä harjoittava yritys saattaa lainarahaa tarvitsevan ja rahaa lainaavan tahon kosketuksiin toistensa kanssa velkasuhteen aikaansaamiseksi. Vertaisluotot eroavat tavanomaisista kuluttajille markkinoitavista luotoista (kuten pikalainoista) siinä, että myönnettävä rahasumma ei tule välittäjäyrityksen taseesta, vaan joukkoistamisen periaatteella kerätyistä rahasummista toisilta yksityishenkilöiltä. Vertaisluottokontekstissa toimii näin ollen kolme sopimusosapuolta: luotonottaja, välikätenä toimiva palvelualusta ja rahasumman luovuttaja eli sijoittaja. Perinteisesti luottosopimukset ovat olleet välittömästi luotonottajan ja luotonantajan välisiä. Vertaisluotoissa palvelualustan mukanaolo voi kuitenkin johtaa siihen, että sopimusosapuolten oikeudelliset roolit ja vastuuasemat tulevat epäselviksi.
Voiko vertaisluotossa olla kysymys kuluttajaluotosta?
Palvelualustan oikeudellisen aseman määrittelyssä on tapauskohtaisesti selvitettävä, onko kysymys ns. aidosta vertaislainatilanteesta vai sisältääkö vertaisluotonanto kuluttajaluoton tunnusmerkistön täyttävän sopimussuhteen. Aidolla vertaislainatilanteella viittaan kahden yksityishenkilön väliseen velkasopimukseen, jonka osapuolet palvelualusta on saattanut yhteyteen. KSL 7 luvun 1 §:n mukaan kuluttajaluotolla tarkoitetaan luottoa, jonka elinkeinonharjoittaja (luotonantaja) sopimuksen mukaan myöntää tai lupaa myöntää kuluttajalle lainana, maksunlykkäyksenä tai muuna vastaavana taloudellisena järjestelynä.
Edellä mainitun määritelmän kannalta on olennaista tarkastella: a) ovatko sopimusosapuolet oikeudelliseltaan statukseltaan KSL 1 luvun 4 ja 5 §:n tarkoitetut kuluttaja ja elinkeinonharjoittaja b) kuka on luotonmyöntäjä ja keiden välillä itse luottosopimussuhteen katsotaan vallitsevan: luotonottajan ja palvelualustan vai luotonottajan ja sijoittajan.
”Vertaisluoton asema kuluttajaluottona” -aiheinen pro gradu -tutkielma
Esitin pro gradu -tutkielmassani ”Vertaisluoton asema kuluttajaluottona – vertaisluoton arviointia sopimustyyppikohtaisen tarkastelun näkökulmasta”, että ratkaiseva merkitys arvioinnissa on välitysyrityksen suoritusvelvollisuuden sisällöllä sekä tämän tosiasiallisella toiminnalla ja tosiasiallisella asemalla. Tarkastelussa tulee kiinnittää huomio siihen rinnastuvatko palvelualustan toimet lähinnä välityssopimussuhteisiin kuuluviin tyypillisiin toimiin vai käyttääkö palvelualusta itse asiassa luotonantajalle kuuluvaa määräysvaltaa. Palvelualustan tosiasiallista suoritusvelvollisuutta analysoimalla voitiin havaita, että välitysyritys voi toimia vertaisluotonannossa kolmessa eri roolissa: KSL 7 luvun mukaisena luotonantajana, KSL 7 luvun mukaisena luotonvälittäjänä sekä muuna lainanvälittäjänä kuin KSL 7 luvun tarkoittamana luotonvälittäjänä. Näin ollen luotonottajan ja palvelualustan välisessä suhteessa voi olla kysymys kolmesta eri sopimustyypistä. Sijoittajan muodollinen status vaikuttaa puolestaan siihen, onko kysymys KSL 7 luvussa säädetystä luotonvälittämisestä vai toistaiseksi sääntelemättömästä vertaislainanvälittämisestä.
Eräiden vertaislainapalvelualustojen katsottiin toimineen tosiasiallisesti luotonmyöntäjinä
Palvelualustan asemaa vertaisluottosuhteissa on arvioitu Rovaniemen hovioikeuden ratkaisussa 12.11.2014 517, jossa kysymys oli muun ohella KSL 7 luvun 17 a §:n korkokattosäännöksen soveltumisesta tapaukseen. Kantajana ollut vertaislainoja välittänyt palvelualusta lausui hovioikeudelle tekemässään valituksessaan, ettei se ollut myöntänyt kanteessa tarkoitettua luottoa vaan välittänyt vastaajalle toisen yksityishenkilön myöntämän luoton, ja näin ollen sen toimintaan ei tulisi soveltaa korkokattosäännöstä ja saatavien perinnästä annetun lain kuluttajasaatavaa koskevia säännöksiä. Ratkaisussa hovioikeus kuitenkin katsoi, että yksityishenkilöiden välisiä luottoja välittänyttä yritystä oli pidettävä toiminnan tosiasiallinen luonne huomioon ottaen KSL 7 luvun 1 §:n tarkoittamana luotonantajana: velkasuhde oli muodostunut välittäjäyrityksen ja luotonottajan välille, sillä lainanottajan ja lainanantajan henkilöllisyydet eivät käyneet lainasopimuksesta ilmi eikä näiden välistä luottosuhdetta ollut siten näytetty toteen. Hovioikeus katsoi, että kuluttajan kanssa tehty sopimus oli tehty sellaisessa muodossa, joka teki mahdolliseksi välttää kuluttajan suojaksi säädetyt oikeudet. Se, että välittäjäyritys oli määritellyt toimintansa sellaiseksi luotonvälittämiseksi, jota KSL 7 luvun 17 a §:n korkokattosäännös ei koske, ei KSL:n pakottavuuden vuoksi ollut merkityksellinen arvioinnin kannalta. Myös kuluttaja-asiamies katsoi, erään vertaisluottoja välittävän yrityksen toiminnassa olevan tosiasiallisesti kysymys luotonmyöntämisestä. Kuluttaja-asiamies perusteli kannanottoaan lähes vastaavalla argumentoinnilla kuin Rovaniemen hovioikeus: ratkaiseva merkitys oli välittäjän luotonantajille tyypillisesti kuuluvalla määräysvallalla sekä sillä seikalla, että vertaisluoton muut osapuolet jäivät toisilleen tuntemattomiksi.
Parantuuko kuluttajansuoja vertaislainamarkkinoilla?
Kuluttajaluottoja säännellään ennen kaikkea kuluttajien taloudellisen turvallisuuden vuoksi. Sääntelemättömyys ja palvelualustan oikeudellisen aseman epäselvyys ovat olleet omiaan vaarantamaan kuluttajan taloudellista asemaa. Vallitsevan oikeustilan johdosta vertaisluoton ottava kuluttaja on voinut joutua erilaiseen asemaan sopimuskumppanista ja tuomioistuinten ratkaisukäytännöistä riippuen. Vertaisluottoa ottavan kuluttajan oikeudellisen suojan laajuus voi muodostua huonommaksi kuin mitä se olisi, jos kuluttaja asioisi suoraan luotonantajan kanssa. Konkreettisimmillaan tämä ilmenee mm. tiedonantovelvollisuuden laajuudessa, hyvän luotonantotavan noudattamisessa, kuluttajan luottokelpoisuuden arvioinnissa sekä korko- ja perintäkulujen määrässä. Kuluttajille aiheutui pikaluottojen riittämättömästä sääntelystä merkittäviä taloudellisia ongelmia, joilla on vaikutusta moneen eri arkielämän asiaan. Pikalainojen ottajat ovat olleet pääasiassa nuoria ja pienituloisia tai muuten huono-osaisia, joiden kannalta vakuudettomat vertaisluotot voivat tarjota houkuttelevan vaihtoehdon. Etenkin maksukyvyltään heikon asiakasryhmän kohdalla sääntelemättömyys on suuri osatekijä sosio-ekonomisten ongelmien synnyssä. Eduskunnalle on annettu hallituksen esitys (HE 77/2016 vp, hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi kuluttajansuojalain muuttamisesta, asunto-omaisuuteen liittyvien kuluttajaluottojen välittäjistä ja eräiden luotontantajien ja luotonvälittäjien rekisteröinnistä sekä eräiksi niihin liittyviksi laeiksi), jossa muun ohella ehdotetaan säädettäväksi vertaislainanvälittäjille velvollisuus huolehtia siitä, että luottosuhteessa noudatetaan KSL:n kuluttajaluottoja koskevaa sääntelyä. Lainuudistusta koskeva asia lähetettiin eduskunnan talousvaliokuntaan, jossa se on tällä hetkellä käsiteltävänä. Jatkan vertaisluotonottajan kuluttajansuojaoikeudellisen aseman tarkastelua tulevassa tutkimusartikkelissani (arvioitu julkaisemisajankohta on loppusyksyllä 2016). Tutkimusartikkeli on osa Suomen Akatemian rahoittamaa ja Lapin yliopiston koordinoimaa tutkimushanketta Velka ja nuoret.
Toimintamallia koskeva oikeudellinen arviointi laadun ja taloudellisen turvallisuuden varmistajana
Uudenlaisten kumppanuusmallien toteuttaminen ja kuluttajien aktiivisempi rooli vaativat kuitenkin myös toimintamalleja koskevaa ennakoivaa oikeudellista suunnittelua. Varhainen oikeudellisten ongelmakohtien tunnistaminen ja niihin puuttuminen lisäävät toimintamallien luotettavuutta, vaihdannan sujuvuutta sekä sopimusosapuolten välistä luottamusta. Tämä on suoranaisessa yhteydessä palvelun koettuun laatuun ja kysyntään. Palvelualustan ja sen asiakkaan väliset vastuut ja velvollisuudet kaipaavat määrittelyä etenkin kuluttajien turvallisuuden kannalta. Entä jos lainattu hyödyke jää palauttamatta tai se palautetaan vahingoittuneena? Kuka vastaa joukkorahoitetun tuotteen toimituksen viivästymisestä tai toimittamatta jättämisestä? Mitä oikeussuojakeinoja sijoituksen tehneellä tällöin on käytettävissään? Voiko vertaisluottoa saanut lainanottaja vedota työttömyyteensä ns. sosiaalisena suoritusesteenä, joka rajoittaa luotonantajan oikeutta eräännyttää luottoa maksuviivästystilanteessa? Kierretäänkö työpanoksen luovuttamista koskevalla järjestelyllä työntekijälle laissa säädettyä suojaa? Voiko työpanoksensa satunnaisesti muiden käyttöön jakava menettää oikeutensa työttömyysetuuksiin, ja kuuluuko em. asia palvelualustan selvittämisvelvollisuuden piiriin?
Edellä lueteltiin esimerkinomaisesti vain muutama yksityishenkilön ja palvelualustan väliseen oikeussuhteeseen liittyvä ongelmakohta. Vastaavanlaisia esimerkkejä on lukuisia ja eri jakamistalouden muodoilla on ominaispiirteistänsä johtuvia haasteita oikeudellisessa toimintaympäristössämme. Oikeudellisten reunaehtojen puuttuminen on pitkällä tähtäimellä riskitekijä. Epävarmuus sopimussuhteiden vastuukysymyksien kohdalla luo kuluttajien kannalta turvattomuutta sekä heikentävät kuluttajan mahdollisuutta arvioida sopimuksen hyötyjä ja mahdollisia riskejä. Mikäli kuluttajalla ei ole ennalta määriteltyjä väyliä saada kompensaatiota esimerkiksi omaisuutensa pilaantumisesta, on tämä omiaan heikentämään kuluttajan luottamuksen lisäksi kyseisen talousmallin toimivuuden uskottavuutta. Riittävää kuluttajansuojaa sekä kuluttajan turvallisuutta voidaan siten pitää yhtenä palvelualustan tarjoamien palveluiden laatua indikoivana tekijänä. Koko toimialaa koskevien sääntöjen puuttuminen luo myös kilpailun kannalta epäoikeudenmukaisia tilanteita: tällöin on olemassa riski siitä, että vain tietyt yritykset kantavat kuluttajavastuunsa sekä tästä aiheutuvat kustannukset, kun taas toiset eivät osallistu vastuunkantoon. Kysymys on ennen kaikkea eri toimijoiden yhdenvertaisen kohtelun toteutumisesta.
Uudet konseptit edellyttävät uutta oikeudellista ajattelua
Digitalisaatio ja ihmisten verkostoituminen laajalla ja ennennäkemättömällä tavalla mahdollistavat yhteiskunnan, joka on sekä dynaaminen että toimijakontekstiltaan monipuolinen mm. kuluttajien aktiivisemman roolin vuoksi. Juristin näkökulmasta tämä tarkoittaa uudenlaisia ja moniulotteisempia oikeudellisia ongelmia. On ymmärrettävä, että kysymys on uudesta tavasta tuottaa, tarjota ja kuluttaa palveluja sekä tuotteita. Jakamistalouden dynaamisuus edellyttää lainsäätäjältä yhä joustavampaa ja ennakoivampaa sääntelyä. Ensinnäkin toimintamallien nopea kehityskaari ja toimintamallien edelleenkehittyminen johtavat myös kiihtyvään sääntelytarpeeseen ja voimassa olevan sääntelyn tarkoituksenmukaisuuden arviointiin. Toiseksi tarvitaan lainsäädäntöä, joka kykenee yhteensovittamaan vapauden harjoittaa elinkeinoa ja käyttäjien turvallisuuden kulloisenkin toimintamallin ominaispiirteet huomioivalla tavalla ilman, että mallista näivetetään juuri se innovatiivinen elementti. Uudenlaiset roolitukset ja toimintatavat patistavat koko juristikuntaa uusiutumaan, jotta haasteisiin voidaan jatkossakin vastata.
Jakamistalous tarvitsee pelisääntöjä toimiakseen tehokkaalla, johdonmukaisella ja ennustettavalla tavalla. Sen sijaan, että sääntely ja yhteiset käytänteet nähtäisiin pelkästään uusia ideoita ja toimintamalleja rajoittavina ja hankaloittavina tekijöinä, ne pitäisi ennemminkin hahmottaa luottamusta ja kuluttajien turvallisuutta edistävinä standardeina sekä markkinaosapuolten vastuu- ja riskinjakoa tasapainottavina välineinä. Jakamistalouteen osallistuvien tahojen keskinäisten velvollisuuksien ja vastuurajojen selkiyttäminen ja määritteleminen luovat pohjaa toimivalle ja luotettavalle vaihdannalle. Tämä tietenkin edellyttää jakamistalouden toimijoiden keskinäisen yhteistyön lisäksi myös vuorovaikutusta eri sidosryhmien kanssa. Lainsäätäjältä eri intressien tasapainottaminen edellyttä uudenlaisia keinoja. Nähtäväksi jää kykeneekö edellä viitattu vertaislainoja koskeva uusi sääntely luomaan raamit toimivalle vertaislainaukselle ja tekeekö se rahoitusmuodosta kuluttajille varteenotettavan vaihtoehdon vai heikentääkö se tosiasiassa kuluttajien mahdollisuuksia saada rahoituspalveluja. Mielenkiintoista on myös nähdä, millainen vaikutus Euroopan komission juuri julkaisemalla jakamistaloutta koskevalla toimintasuunnitelmalla on eurooppalaiseen jakamistalouskulttuuriin.